Maanantai aamu

Aamun ensimmäisten kyytien joukossa sain ajotarjouksen Tullinpuomin tolpalla. Nouto-osoitteessa kyytiin tuli nuori mies ja nainen. Matkakohteena oli Hämeentie 153 ja heillä tuntui olevan kiire. Matkan varrella syy kiireeseen selvisi: he olivat vieroitushoidossa olevia narkomaaneja ja kohdeosoitteessa sijaitsi hoitoyksikkö josta he saavat päivän annoksen vieroituslääkettä, jos ovat tiettyyn kellonaikaan menessä perillä.

Matka ei ollut pitkä ja liikenne oli sujuvaa, mutta siitä huolimatta meillä oli valaiseva keskustelu huumevieroitushoidon tilasta Helsingissä. Heidän molempien hoito oli metadon-subutex-yhdistelmähoitoa. Molemmat heistä oli sitä mieltä että metadonia ei saisi käyttää vieroitushoidossa, koska sen avulla voidaan siirtyä heroini-riippuvuudesta metadon-riippuvaiseksi. Ojasta allikkoon. Subutex-hoidolla olisi kuulemma mahdollisuus päästä kuiville.

He olivat molemmat sitä mieltä että valtion tulisi ottaa kannabiskauppa Suomessa haltuunsa ja vahvojen huumeiden myynti, hallussapito ja käyttäminen tulee olla rankaistavaa. Tämä oli mielestäni melko tiukka kannanotto heiltä molemmilta, olivathan he molemmat itse entisiä heroini-riippuvaisia. Molemmat olivat samaa mieltä että huumevalistuksen tulee olla rehellisempää ja suorempaa kuin mitä se nykyisin on. Heidän molempien mielestä valistuksessa tulee tehdä selvä ero mietojen ja vahvojen huumeiden välillä.

Olisimme keskustelleet varmaan pitempäänkin, mutta tulimme perille ja heillä oli kiire hakea annostaan. Nainen halusi maksaa Visa Electronilla, tilillä oli kuulemma katetta. Oikeastaan hän halusi matkan aikana käydä automaatilla, mutta sanoin että minulla toimi myös Electron. Mies lähti edeltä hakemaan omaa annostaan ja nainen jäi maksamaan, mutta tilillä ei ollutkaan katetta. Nopeasti nainen kaivoi taskustaan kolikoita joista kertyi lähes puolet matkan hinnasta. Tein jaetun maksun ja yritimme jälleen Electronia nyt pienemmälle summalle ja taas tuli ilmoitus että tilillä ei ole katetta.

Epätoivo alkoi loistaa naisen kasvoista, hänellä oli muutama minuutti aikaa ehtiä lääkkeiden jakoon. Sanoin hänelle että antaa sen loppusumman olla ja että hän voi mennä hakemaan lääkkeensä. Hän ei ollut uskoa korviaan ja todeksi sitä mitä sanoin. Hänen kasvoillaan näkyi selkeä helpotus kun toistin sanani. Hän kiitteli minua vuolaasti ja toivotti Jumalan siunausta poistuessaan autosta. Paljonkaan huonompaa kohdetta Jumalan siunaukselle ei olisi voinut enää osua. En ole kai koskaan tunnutanut mitään uskontoa. Mutta toisen hätä ei saa olla siitä kiinni että saanko minä muutaman euron enemmän vai vahemmän.