Kiva kaveri

Toista tuntia baarien sulkemisajan jälkeen kilahtaa datalle kyytitarjous linja-autoasemalla. Nykyään linja-autoasemalle on mentävä sinne Kampin keskuksen kellarikerrokseen ja sieltä haettava asiakas taksiruudusta. Siellä kyhjötti kolme nuorta neitiä, joiden paluukyyti Porvooseen oli pettänyt ja kotiin oli päästävä. Yksi neideistä kysyi että saako matkan laskulle, siten että maksavat kyydin huomenna pankkien avauduttua. Sorry, tämä arpa ei voittanut, joten kävimme pikaiset neuvottelut maksusuunnitelmasta. Kahdelta löytyi 70 € käteistä, joten suostuin tekemään diilin aamuöisestä Porvoonreissusta.

Matkassa ei ollut mitään ihmeellistä – puoli kuuden aikaan olimme heräilevässä Porvoossa, siinä torilla, hoidettiin kyytimaksu kuntoon ja valmistauduin kotimatkaan. Kaksi kyydin kustantanutta neitä valmistautui kävelemään kumpikin omaan suuntaansa kilometrin verran kotiinsa. Tällöin kolmas neiti – se joka oli tullut kahden muun maksaman kyydin siipeilijänä Porvooseen saakka, avasi nassunsa ja sanoi: "Mä jatkan tällä autolla kotiin saakka – samalla aloitusmaksulla tietenkin. Asun tossa parin kilsan päässä".

Heitto yllätti täysin, käännähdin ympäri ja kysyin: "Tulit siis Porvooseen saakka kavereiden siivellä ja nyt yhtäkkiä sulla on rahaa mennä kotiin saakka?" Pimu oli avautumisestani hieman hölmistyneen näköinen ja minä jatkoin kahdelle muulle: "Aika kiva kaveri teillä. Suosittelen että seuraavalla Helsingin reissulla jätätte tämän suosiolla Stadiin ja tulette itse taksilla kotiin".

Käännyin vielä siipeilijää kohti sanoen: "Sorry, kävele kotiin tai ota tuosta torilta paikallinen taksi ja maksa aloitusmaksut täyteen hintaan. Tämä auto lähtee takaisin Helsinkiin".

Vittu mitä siipeilijöitä.

Anteeksi, mihin olemme matkalla

Jo pelkästän oman äitini voimakkaan dementoitumisen vuoksi, olen ollut erittäin tarkkana dementiasta kärsivien vanhusten kanssa. Siitä huolimatta taudin aiheuttama lähimuistin aiheuttamat temput yllättävät. Kuten teki äskettäin kyytiini tulleet kaksi vanhempaa naista.

Naiset tulivat kyytiini Munkkiniemen tolpalta ja kertoivat hoitokodin nimen, johon halusivat. Matkalla halusivat käydä Auratalon Alkossa, johon minä korjaamaan, ettei kyseinen Alko ollut lainkaan matkan varrella, ellei tehdä erityisen suurta mutkaa. Ehdotin että käymme läheisessä Munkkivuoren Alkossa, kun siihen sa autonkin aivan viereen parkkihalliin. Rouvista virkeämpi ja puheliaampi vastasi heti tähän: "Tietenkin, olette aivan oikeassa."

Parkkihalliin päästyämme opastin rouvat sitten kohti Alkon myymälää ja kerroin jääväni auton luokse odottamaan. Nämä lähtivät suorittaman ostoksiaan ja minä odottamaan heidän paluutaan. Kun aikaa oli mennyt jo melkoisesti – mittariin oli kertynyt kympin verran odotustaksaa – lähdin katsomaan että missä rouvat oikein seikkailevat. Alkossa heitä ei näkynyt ja tutulta myyjältä tiedustelin että onko rouvia näkynyt. Tähän myyjä sanoi että juuri olivat täällä, mutta menivät ylös ostoskeskukseen. No, minä ampaisin perään etsimään eksyneitä rouvia.

Nopeasti tajusin vilkaista myös Munkkivuoren tolpalle ja siellähän rouvat jo räpläsivät kaupungin kenties viimeistä tolppapuhelinta. Nopeasti vain paikalle ja kertomaan että rouvilla oli jo taksi odottamassa ostoskeskuksen alakerrassa. Kaikkeen mitä sanoin, rouvat vastailivat "kyllä, aivan niin, siellähn te olittekin" ja muuta vastaavaa. Kaikesta selvästi huomasi että heillä ei ollut pienintäkään tajua siitä missä he oikein olivat.

Saavuttuamme perille, kävin vielä tarkistamassa että rouvat olivat kyseisen hoitokodin asukkeja – itse eivät välttämättä olisi menneet asiasta takuuseen.

Sitä kyytiä en olisi halunnut ajaa

Kuten olen jo aiemminkin maininnut, taksissa näkee koko elämänkirjon – niin valoisat kuin varjoisat hetket. Tunnelma kahden perättäisen kyydin välillä voi olla kuin yö ja päivä. Vaikka pyrinkin olemaan näkymätön, hajuton ja huomaamaton, se ei välillä onnistu ja kyyditettävän elämä pääsee väkisinkin koskettamaan. Usein tapahtumat ovat hauskoja ja iloisia, mutta sekaan mahtuu myös kyytejä, jotka ovat vaikeita hetkiä asiakkaalle ja näitä hetkiä ei ole helppoa käsitellä asiakaspalvelijan ominaisuudessa.

Eräs esimerkki kyydistä jota en olisi halunnut ajaa, tapahtui lauantai-iltana iloisen hääseurueen jälkeen. Kyseinen hääseurue oli juuri sitä parasta mitä lauantai-illoilta voi odottaa: iloinen seurue, hauskaa vitsailua keskenään, naiset kauniita ja miehet hyvin käyttäytyviä, edessä loistavat jatkot.

Tällä tunnelmalla otin läheisestä ravintolasta vastaan seuraavan kyytitarjouksen. Kyytiin tuli kaksi miestä ja yksi nainen. Kävi ilmi että kyseessä oli veljekset, jotka tapasivat pitkästä aikaa ja olivat vaihtaneet kuulumisia tuopin ääressä. Nainen oli toisen miehistä vaimo. Kesken iloisen illanvieton he olivat saaneet veljesten äidiltä puhelinsoiton: miesten isä oli juuri kuollut kotonaan. Matka oli äidin luo, missä isä oli hengettömänä. Näin kouriintuntuvaa tuskaa, surua ja järkytystä en ole koskaan työssäni kohdannut.

Tämän matkan jälkeen oli taas hieman vaikeata suhtautua lauantai-illan iloitteluun.

WTF?

Matka Asema-aukiolta Kumpulaan on jo puolessa välissä, kun asiakas katkaisee kyydin aikana vallinneen hiljaisuuden: "Mitä mieltä olet siitä että suomalaiset naiset menevät naimisiin muslimimiesten kanssa ja kääntyvät Islamin uskoon?"

Voitte arvata, että tämä tuli täysin puun takaa ja meikäläisen yleensä nopea mielipidegeneraattori pyöri hetken tyhjäkäynnillä.

A Day in a Life

Kartalla näkyy lähes koko työpäivä – lopussa puhelin teki tenän, valitettavasti.. Matkaa toista sataa kilometriä, maanantaina 21.3.2011.

Tyhmiä vai sokeita?

Ajan hiljakseen Unioninkatua pitkin Senaatintorin laitaa kohti etelää. Huomaan että Senaatintorin tolpalla on kolme autoa ja siksi annan lipua eteläisen Helsingin tolppia kohti. Noin 30 metrin päässä tolpasta kävelevä pariskunta huomaa minut ja yrittää hurjasti viittilöiden saada minut pysähtymään. Haluavat selkeästi kyytiin. Siis eivätkö he todellakaan huomaa avoimen torin laidalla taksitolppaa ja siinä odottavia autoja? Matkaa heidän senhetkisestä sijainnista minun luo on pitempi kuin tolpalla odottavien autojen luo. En pysähdy, vaan toivon että he huomaisivat autot jotka ovat valmiita kuljettamaan heidät juuri sinne minne he haluavat.

Oma matkani jatkuu Esplanadien toiselle puolelle. Käännyn Pohjoisen Makasiinikadun kulmasta kohti Kasarmitoria. Kadun päässä on Kaarle XII ja totean itsekseni että on torstai eli Kalle-ilta. Kasarmikadun kulmassa huomaan että muutkin muistavat Kalle-illan ja jonossa on ainakin 30 autoa valmiina kuljettamaan asiakkaita. Valmistaudun kääntymään vasemmalle Kasarmikadulle jatkaakseni edelleen kohti Viiskulman tolppaa, mutta kolmen miehen ryhmä on juuri poistumassa Kallesta ja ryhtyy hurjasti viheltämään ja viittelöimään päästäkseen kyytiini. Mitä nuo minulle viheltelevät – saamarin taliaivot, eivätkö he näe sitä pitkää jonoa takseja siinä aivan vieressäni?

Ihan vaan tiedoksi, että meillä on mm. sellainen kirjoittamaton sääntö, että ns. käsipysty asiakasta tai kävelypokaa ei oteta kyytiin paikasta, missä on takseja tolpalla välittömässä läheisyydessä. Käytännössä tuo tarkoittaa näköetäisyyttä. Ei sitä virallisesti ole missään kirjattu, mutta kaverit saattaisivat olla seuraavan kerran tavatessamme hieman nyreitä.

Kylmä yö

Lapsena, taisin tuolloin olla noin 10 tai 12-vuotias, olin kaverini kanssa Sirpalesaaressa uimassa. Luoksemme tuli tuolloin mies ja kyseli ikäistämme poikaansa, jonka oli nähnyt aiemmin leikkivän vedessä meidän lähellä. Poikaa emme olleet nähnyt, eivätkä pojan tuntomerkit kuulostaneet tutuilta.

Tapaus on jäänyt mieleeni monessakin mielessä. Ensinnäkin isän kasvoilla ja katseessa näkynyt hätä, kun poika oli yhtäkkiä kadonnut. Tuntia myöhemmin näin myös miehen kasvoilla suuren surun ja tuskan, kun poika löytyi rantavedestä hukkuneena.

Sama hätä oli sen miehen kasvoilla, joka pysäytti autonsa viime yönä vierelleni Siltamäessä ja kysyi että olenko nähnyt hänen poikaansa kovassa pakkasyössä. Kyydissäni olleet asiakkaat tunnistivat pojan koulukaverikseen, joka oli heidän tavoin ollut juhlimassa penkinpainajaisiaan. Auton mittari näytti tuolloin -23 C° pakkasta ja senhän tietää että näillä lukemilla hankeen sammahtanut nuori paleltuu nopeasti kuoliaaksi.

Ainakaan vielä eivät lehtien nettisivut ole uutisoineet hankeen paleltuneesta nuoresta, onneksi. Toivottavasti isä löysi poikansa tai että poika oli juhlimassa kavereittensa kanssa turvallisesti sisätiloissa. Ja teinit, pitäkää jumalauta ne kännykkänne päällä. On tärkeätä että vanhemmat saavat teihin yhteyden – vaikka olisittekin hieman luvattomilla teillä ja tekemässä jotain mistä vanhemmat eivät ihan päätänne silittäisi. Sillä vanhemman hätä ei tunnu hyvältä, sen olen jo kahdesti läheltä nähnyt.