Kiitos ja näkemiin

Aivan kuten kaikki alkaa joskus, kaikki myös päättyy joskus. Tämä kai lienee se pitkään vitkuteltu viimeinen kirjoitus. Monta tarinaa on jäänyt kertomatta ja olisi ehkä jäänyt tämäkin kirjoittamatta, ellei uutinen loukkantuneesta jalankulkijasta olisi osunut silmiini VerkkoHesarista. Olenhan monta kertaa aukonut päätäni jalkakäytävällä pyöräilemisestä ja toivonut että tuollaisia uutisia ei tulisi, mutta kuten siinä aina käy, joku menee tekemään sen tössin että johonkin sattuu ja pahasti.

Poliisi, jonka tehtäviin kuuluisi valvoa juuri tällaisia jalkakäytäväpyöräilyjä, ei ole paskan vertaa kiinnostunut siitä että tapahtuuko moista vai ei. Poliisi herää aina vasta rankaisemaan tutkimaan tapahtunutta rikettä – kuten uutisessakin mainitussa tapauksessa "pyöräilijää epäillään liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, koska pyöräily jalkakäytävällä on kielletty". Jos jalkakäytäväpyöräilyä olisi valvottu aiemmin ja kansalaisia ojennettu ja opastettu, ei nyt tarvitsisi epäillä ketään mistään rikkeestä, koska tuotakaan onnettomuutta ei luultavimmin olisi tapahtunut. Mutta ei!

Olen muutaman kerran kertonut partioiville poliiseille huolestumisestani jalkakäytäväpyöräilystä ja joka kerta olen voinut lukea konstaapelin kasvoilta ajatuksen: "ei jaksa paljoa kiinnostaa sun huolestumisesi, kunhan kuuntelen jäkätystä ja sitten lähden kahville". Ovat toki viran puolesta kuunnelleet, kiittäneet kohteliaasti ja kertoneet kiinnittävänsä asiaan huomiota enemmän. Ihan vaan kohteliaisuuttaan. Toivottavasti alkavat edes nyt kiinnittää asiaan enemmän huomiota. Ja ei kaikesta tarvitse aina sakottaa ja rankaista, ihan ohjaaminen ja huomauttelukin riittää – sen verran että kansalaiset kiinnittävät huomiota siihen että asiaa valvotaan. Ja ettei seuraava trendi – jalkakäytävämopoilu – pääse valloille. Merkkejä siitä jo on ilmassa.

Tämä on sitten se viimeinen merkintä. Ratin takana tuli vietettyä seitsemän tai kahdeksan vuotta. Aika meni nopeasti, en juuri ehtinyt huomata että elämästäni livahti noin paljon vuosia. Tuo aika oli kokemuksellisesti erittäin rikasta, tutustuin moniin ihmisin, joistakin tuli jopa ystäviä, toiset soittelivat vain tarvitessaan kyytiä. Opin sen että ihmisiin pystyy luottamaan ja uskomaan hämmästyttävillä hetkillä ja että moni asiallisen näköinen tyyppi ns. hyvästä osoitteesta on täysi ääliö.

Olen vienyt opiskelijapojan ilmaiseksi kotiin ja huomannut parin kuukauden kuluttua tililleni tulleen panon ja viestikentässä kiitoksen. Olen huomannut että taksikuski on monille vanhuksille päivän ainoa kontakti ja heillä on tarve puhua. Olen kuullut tarinoita viime sotien hävittäjälentäjältä, sissiltä, sukellusveneen miehistöön kuuluneelta ja lotilta. Näitä tarinoita ei historia tunne. Olen kuullut punaisten vanhempien orpopojan elämäntarinan matkalla Kaivopuistosta Kauniaisiin ja nähnyt mitä tuo puutyötunneilla opettajan kiusaama poika on aikuisen askarrellut – kuin näyttääkseen opettajalleen että hän osaa.

Olen saanut tuntea taksikuskien veljeskunnan tuen ja veljeyden. Olen kerran urani aikana joutunut painaman hätäpainiketta ja alle minuutissa oli ensimmäinen auto paikalla, parissa minuutissa autoja oli kymmenen. En ollut koskaan yksin, vaan aina tiesin että vaikka mitä tapahtuisi, joku tulisi apuun.

Nyt tämä polku on tullut päätökseen ja uusi on alkanut. Olen siirtynyt muihin tehtäviin ja ne vaativat niin paljon aikaani, että ajohommiin ei vaan riitä aikaa. Tulen toki välillä pyöräyttämän rattia, jos ei muuta niin muistin virkistämiseksi. Sillä olen taksikuski ja vaikka mitä tapahtuisi, tulen aina olemaan taksikuski ja olen ylpeä siitä.

Kiitos ja näkemiin.