Anteeksi, mihin olemme matkalla

Jo pelkästän oman äitini voimakkaan dementoitumisen vuoksi, olen ollut erittäin tarkkana dementiasta kärsivien vanhusten kanssa. Siitä huolimatta taudin aiheuttama lähimuistin aiheuttamat temput yllättävät. Kuten teki äskettäin kyytiini tulleet kaksi vanhempaa naista.

Naiset tulivat kyytiini Munkkiniemen tolpalta ja kertoivat hoitokodin nimen, johon halusivat. Matkalla halusivat käydä Auratalon Alkossa, johon minä korjaamaan, ettei kyseinen Alko ollut lainkaan matkan varrella, ellei tehdä erityisen suurta mutkaa. Ehdotin että käymme läheisessä Munkkivuoren Alkossa, kun siihen sa autonkin aivan viereen parkkihalliin. Rouvista virkeämpi ja puheliaampi vastasi heti tähän: "Tietenkin, olette aivan oikeassa."

Parkkihalliin päästyämme opastin rouvat sitten kohti Alkon myymälää ja kerroin jääväni auton luokse odottamaan. Nämä lähtivät suorittaman ostoksiaan ja minä odottamaan heidän paluutaan. Kun aikaa oli mennyt jo melkoisesti – mittariin oli kertynyt kympin verran odotustaksaa – lähdin katsomaan että missä rouvat oikein seikkailevat. Alkossa heitä ei näkynyt ja tutulta myyjältä tiedustelin että onko rouvia näkynyt. Tähän myyjä sanoi että juuri olivat täällä, mutta menivät ylös ostoskeskukseen. No, minä ampaisin perään etsimään eksyneitä rouvia.

Nopeasti tajusin vilkaista myös Munkkivuoren tolpalle ja siellähän rouvat jo räpläsivät kaupungin kenties viimeistä tolppapuhelinta. Nopeasti vain paikalle ja kertomaan että rouvilla oli jo taksi odottamassa ostoskeskuksen alakerrassa. Kaikkeen mitä sanoin, rouvat vastailivat "kyllä, aivan niin, siellähn te olittekin" ja muuta vastaavaa. Kaikesta selvästi huomasi että heillä ei ollut pienintäkään tajua siitä missä he oikein olivat.

Saavuttuamme perille, kävin vielä tarkistamassa että rouvat olivat kyseisen hoitokodin asukkeja – itse eivät välttämättä olisi menneet asiasta takuuseen.

Sitä kyytiä en olisi halunnut ajaa

Kuten olen jo aiemminkin maininnut, taksissa näkee koko elämänkirjon – niin valoisat kuin varjoisat hetket. Tunnelma kahden perättäisen kyydin välillä voi olla kuin yö ja päivä. Vaikka pyrinkin olemaan näkymätön, hajuton ja huomaamaton, se ei välillä onnistu ja kyyditettävän elämä pääsee väkisinkin koskettamaan. Usein tapahtumat ovat hauskoja ja iloisia, mutta sekaan mahtuu myös kyytejä, jotka ovat vaikeita hetkiä asiakkaalle ja näitä hetkiä ei ole helppoa käsitellä asiakaspalvelijan ominaisuudessa.

Eräs esimerkki kyydistä jota en olisi halunnut ajaa, tapahtui lauantai-iltana iloisen hääseurueen jälkeen. Kyseinen hääseurue oli juuri sitä parasta mitä lauantai-illoilta voi odottaa: iloinen seurue, hauskaa vitsailua keskenään, naiset kauniita ja miehet hyvin käyttäytyviä, edessä loistavat jatkot.

Tällä tunnelmalla otin läheisestä ravintolasta vastaan seuraavan kyytitarjouksen. Kyytiin tuli kaksi miestä ja yksi nainen. Kävi ilmi että kyseessä oli veljekset, jotka tapasivat pitkästä aikaa ja olivat vaihtaneet kuulumisia tuopin ääressä. Nainen oli toisen miehistä vaimo. Kesken iloisen illanvieton he olivat saaneet veljesten äidiltä puhelinsoiton: miesten isä oli juuri kuollut kotonaan. Matka oli äidin luo, missä isä oli hengettömänä. Näin kouriintuntuvaa tuskaa, surua ja järkytystä en ole koskaan työssäni kohdannut.

Tämän matkan jälkeen oli taas hieman vaikeata suhtautua lauantai-illan iloitteluun.